Puu joka pihalle: jalopähkinä

Jalopähkinät ovat ihmeellisiä: Ei tarvita kuin yksi puu, kun tulee jo mieleen viidakko. Ne levittävät vahvat, harvassa kasvavat oksansa kaikkien iloksi, jotka kaipaavat puutarhaan eksotiikkaa.

Jalopähkinöiden komeat, monilehdykkäiset lehdet kasvavat yli puolimetrisiksi. Valo siivilöityy hienosti niiden lävitse, sillä myös lehdykät ovat melko harvassa. Puun alle on ihan pakko mennä, sillä alhaalta katsottuna lehdet ovat erityisen vaikuttavia.

Suomessa kasvatettujen lajien hedelmät, luumarjat, ovat kitkeriä ja maistuvat paremmin oraville kuin ihmisille. Niitä ympäröivä vihreä hedelmäliha tuoksuu hierottaessa sitruunalta ja pihkalta. Sama tuoksu on nuorissa versoissa ja lehdissä.

Yleisin jalopähkinämme on japaninjalopähkinä. Se on menestynyt Keski-Suomessa ja jopa Pohjois-Karjalassa. Toinen Suomessa talvehtiva laji on amerikanjalopähkinä, jonka levinneisyysalue kotiseudullaan Pohjois-Amerikan itärannikolla ulottuu Kanadaan saakka. Se on menestynyt ainakin Keski-Suomen eteläisimmissä osissa.

Myös mantsurianjalopähkinä on pärjännyt suotuisilla paikoilla, mutta se on arka keväthalloille. Suomeen päätyneiden puiden alkuperä ei liene paras mahdollinen. Lajia tavataan luontaisena Pohjois-Kiinassa, Koreassa ja Amurinmaalla, josta luultavasti löytyisi Suomen ilmastoon sopivampaa kantaa.

Jalopähkinät ovat erikoisuuksia, jotka herättävät huomiota ympäri vuoden – keväällä kukkiessaan lehdettöminä, kesällä vehreinä, suurilehtisinä koristepuina ja syksyllä keltaisen ruskan valaisemina. Talvella pääsee esiin niiden yksinkertainen, graafinen muoto.

Japaninjalopähkinä
Juglans ailanthifolia
pyöreälatvuksinen, tanakkaoksainen
korkeus Suomessa 6–15 m
lehtilapa 40–60 cm
hammaslaitaisia lehdyköitä 9–19
hede- ja emikukinnot samassa puussa erikseen
hedelmä luumarja 
vaatii kostean, ravinteikkaan, humuspitoisen maan
valoisa, tuulensuojainen kasvupaikka
menestymisvyöhyke IV (V)

Lue lisää lehdestä 9/2011.