Mummon kukat osa 2: Herkkiä villikukkia, uhkeita maatiaisia

Haaveiletko huolettomasta Huvikummusta tai taidemaalari Monet’n kukkatarhan värikylläisyydestä? Valitse silloin helppohoitoiset perinnekukat. Niiden luonto on villi ja vapaa, mutta silti tutun kotoinen.

Juhannuksen tienoilla isoäidin kukkatarhassa voi aistia yhtä aikaa kevään herkkyyden ja kesän täyteläisyyden. Lehdet ja versot ovat kasvaneet täyteen kokoonsa, ja niissä viipyy vielä keväinen raikkaus. Kesän taittuessa heinäkuulle pihan heleä vihreä saa astetta tummemman sävyn.

Oksiston siivilöimä valo saa karhunlaukan, lemmikin ja tarhakalliokielon kukat tuikkimaan omenapuun alla. Pihapuun siimeksessä valkokukkaiset, hennot kasvit pääsevät oikeuksiinsa.

Pionien, idänunikon ja ukkolaukan muhkeat kukinnot kohoavat pilvenkevyen aluskasvillisuuden yläpuolelle, kohti aurinkoa ja valoa. Herkkien luonnonkukkien sekä uhkeiden unikkojen ja pionien rinnakkaiselo luo pihaan villin mökkipuutarhan tunnelmaa.

Kerroksellisissa istutuksissa jokaisella kasvilla on paikkansa. Ilman matalaa aluskasvillisuutta istutus olisi vaatimattomampi, sillä valkoiset kukat tarjoavat loistavan taustan värikkäille kukille.

Puutarha ei ole täydellinen ilman kasvien yllättävää, makean mausteista aromia. Nenää hivelevä tuoksu on vähintään yhtä tärkeä aistihavainto kuin silmin nähtävät värit tai sormin kosketeltavat pehmeät lehtipinnat. Tuoksut palauttavat mieleen muistoja, saavat hyvälle tuulelle ja houkuttelevat kumartumaan kasvin puoleen.

Ihanat tuoksut

Jos haluat puutarhasi tuoksuvan, istuta sinne vanhanajan perinnekasveja. Isoäidin kukissa on lähes poikkeuksetta jäljellä se tuoksu, joka monelta uudelta lajikkeelta on pitkän jalostustyön myötä haalistunut.

Valkonarsissien, hyasinttien ja kevätesikoiden aromi sekoittuu varhain keväällä väkevään multaan ja versovaan ruohoon. Yksittäisen lumikellon tuoksuttaminen voi tuottaa pettymyksen, mutta ison kasvuston lähettämä hunajainen parfyymi elähdyttää.

Tuoksut leijailevat ja muuntuvat ilmavirtojen mukana. Ikkunasta sisään kulkeutunut ihana tuoksahdus ei tunnu enää yhtä hyvältä seinänvieruspenkin kukkaa haistaessa.

Kirjassaan Tuoksujen puutarha tutkija Eeva Ruoff kirjoittaa, että tuoksujen täytyy saada ilmaa alleen, ennen kuin ne muuttuvat tunnistettaviksi. Jopa äitelä haju saattaa muuttua viehättäväksi, kun se on leijunut kauemmaksi ja laimentunut.

Ilta saa tuoksut vahvistumaan. Yön tuulahdukset houkuttelevat yökiitäjät ja -perhoset hämyiseen puutarhaan meden hakuun.

Alkukesällä puutarhassa leijailee illakon ja kielon tuoksu. Keskikesällä varjoliljan ja rohtosuopayrtin tuoksu voimistuu iltaa kohden. Kesän kääntymisen syksyä kohden voi aavistaa leimujen mausteisesta aromista.

Vanhoja kantoja

Monilla vanhoilla kukilla on takanaan satojen vuosien mittainen viljelyhistoria. Niitä viljeltiin ensin luostareissa rohdos- ja lääketarkoitukseen.

Turun akatemian profesori Elias Tillandz mainitsee akileijan, iiriksen, pionin, malvan, keisarinkruunun ja narsissin vuoden 1673 Turun alueen kasviluettelossa.

Perinnekasveilla tarkoitetaan jo 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa puutarhoissa viljeltyjä kasveja. Ne menestyvät samalla kasvupaikalla pitkään ja kukkivat uskollisesti vuodesta toiseen.

Maatiaisperennoiksi kutsutaan perennakantoja, joita on viljelty Suomessa ainakin sata vuotta. Ne ovat helppohoitoisempia kuin uudet, pitkälle jalostetut lajikkeet, vaikka ne eivät kukkien koossa ja värikkyydessä pärjää saman kasvin uusille jalosteille. Vanhat koristekasvit sopivat vanhojen rakennusten ja maalaistalojen pihoille sekä luonnonmukaiseen puutarhaan.

Vanhaa kotimaista kantaa olevat perinneperennat ovat sopeutuneet Suomen ilmastoon ja maaperään. Siksi ne ovat usein terveempiä ja talvenkestävämpiä kuin ulkomaista alkuperää olevat saman lajin taimet.

Perinnekasvit ovat vuosien kuluessa saaneet monia paikallisia nimiä, kuten fl oksi ja ylioppilasneilikka. Ne ovat osa sukujen ja koko Suomen puutarhakulttuurin historiaa, ja niihin liittyy paljon tarinoita.

Sitkeitä, vähään tyytyviä

Vanhat perennat ovat sitkeitä ja helppohoitoisia, eivätkä ne vaadi uudelleenistutusta kovinkaan usein. Ne muodostavat pihan vähään tyytyvän peruskasvillisuuden, jota voidaan täydentää vaativammilla lajeilla.

Monivuotisen kukkailon voi varmistaa tarjoamalla kasveille paksumultaisen, ravinteikkaan ja reilusti kalkitun kasvualustan.

Kukkapenkki kannattaa tehdä kerralla kunnolliseksi, sillä mummon arvoperennat eivät pidä siirtämisestä. Jakaminen tai siirtäminen ei miellytä pioneja, jotka kaipaavat täydellistä kasvurauhaa.

Parhaimmillaan vanhat perennat ovat suurina, monilajisina ryhminä aurinkoisella tai puolivarjoisella paikalla. Yhtä lajia istutetaan muutaman taimen ryhmäksi eri puolille istutusta. Tällöin näyttävä kukinta jatkuu koko kesän.

Ruoho on helppo leikata suuren ryhmän ympäriltä, etenkin jos nurmikko on rajattu kukkaryhmästä selkeästi. Tiheään, peittävään kukkaryhmään eivät rikkaruohotkaan mahdu kylväytymään.

Eläköön luovuus

Perinnekasvit sallivat istuttajan käyttää luovuutta: niitä voi istuttaa talon seinustalle, pihapolun varteen tai luonnonmukaiselle kukkaniitylle. Joillekin lajeille voi valmistaa kukkapenkin puiden siimekseen.

Puolivarjossa viihtyvät akileijat, varjoliljat ja kevätesikot hyötyvät lehtikarikkeesta, joka kevääseen mennessä hajoaa pehmeäksi lehtimullaksi. Se tarjoaa hyvän itämisalustan maahan variseville siemenille.

Kukkien sulotuoksuista pääsee nauttimaan mahdollisimman usein, jos ryhmittelee hyväntuoksuiset kasvit oleskelupaikan äärelle. Illakko ja rohtosuopayrtti ovat parhaimmillaan ikkunan lähellä, jolloin niiden voimistuvan tuoksun voi tuntea illalla viimeksi ikkunaa sulkiessa.

TEKSTI ANNE JOUTSENLAHTI-LANKINEN KUVAT KIRSI SALOVAARA